Vaikka ja mitä!

Paljon on sanoja kirjoitettu sitten viime näkemän. Kuinka särkeä sydän? on julkaistu, ja uusia suunnitelmia on tehty ja sopimuksia laadittu. Olen ollut ahkerana, vaikka blogissa viihtymättömyydestäni voisi päätellä muuta.

Kesän aikana sain yhden ikuisuusprojektin ensin päätökseen, ja sen jälkeen ilmeni, ettei se ihan valmis vielä olekaan, joten projekti jatkuu, jatkuu, ja jatkuu, jatkuu... Kun teksti joskus maailmassa lopulta poistuu työpöydältäni, niin henkäisen kyllä helpotuksesta, paitsi että aika varmaan se tulee vielä julkaisunsa jälkeenkin jotenkin kummittelemaan. Varmaan painossa putoaa sivuja tai rivejä pois tai jotakin muuta kummaa. En hämmästyisi. Ikuisuusprojekti on koko olemassa olonsa ajan ollut sellainen pintaan pulpahtelija aina, kun olen jo kuvitellut, että nyt se on valmis ja voin siirtyä eteenpäin.

Kesän aikana kirjoittelin loppuun ja viimeistelin toistakin tarinaa, aikuisille suunnattua tekstiä, joka alkuvaikeuksien jälkeen osoittautui hedelmälliseksi tekstiksi. Ihan vielä en tämän enempää uskalla omin päin mennä tekstistä muuta sanomaan, mutta varmaan puolen vuoden sisällä tilanne muuttuu. Arg, miten ärsyttävä teaseri, mutta sori siitä. Jos kerran kuulumisiani kertaan, niin kertaan sitten niitäkin, mistä en voi kovin tarkasti kertoa.

Noh, koska kesäni oli tuottelias ja minä ahkerana, eivät kirjoittamiset jääneet suinkaan näihin kahteen tekstiin, vaan työn alla oli kolmaskin. Se on nyt tällä hetkellä oma salaisuus-projektini, teksti, josta kukaan ei tiedä mitään (paitsi kaikki kirja-alalla toimimattomat ihmiset, joille tekstistä innoissani olen puhellut). Kesän alussa ajattelin, että ehdin tämänkin tekstin kirjoittaa kaiken muun ohessa ihan huomaamatta, koska tämän kirjoittaminen on hauskaa, mutta tekstin loppukolmannes yllätti kirjailijan niin kuin talvi autoilijan. Joka kerta niin käy, ja joka kerta se hämmästyttää yhtä paljon: miten lopun kirjoittaminen voikin olla vaikeaa! Ajatukset oli jo muualla, ideat uusissa teksteissä. Loppu tuli kirjoitettua melkein listaamalla kaikki se, mitä sitten tapahtui... Ja eihän sellainen toimi. Nyt on vain kiltisti otettava loppukolmannes uuteen käsittelyyn ja kirjoitettava oikeasti kaikki se, mistä aikaisemmin sluibailin, koska en millään olisi viitsinyt enää.

Kun nyt tässä oikein listaamaan alettiin, niin kyllähän neljäskin tarina kesän aikana mielessä on ollut, mutta siihen ei sentään minunkaan aikani riittänyt. Omaa suoritustani tein näissä yksityisissä kirjoitusolympialaisissani, ja tällä kertaa ei ylletty omaan parhaaseen eikä päästy tuloksiin (vaikka muita ei osallistunut). Semmoista se joskus on.

Nyt on ihana kirjoituskesä päättynyt, virallinen työ vaatii huomiota ja kirjoittaminen jää vapaahetkiin. Ihan hyvä tasapaino on tekemisissä, ja keväälle on odotettavaa, sillä silloin julkaistaan jotakin uutta (kirjaa). Tähän palailen pian (oikeasti, palailen!). Olin jo melkein unohtanut, miten kiva tällaisen lyhyen blogitekstin kirjoittaminen olikaan, ja nyt kun sen muistan, palaan kirjoittelemaan.