Työpöytä ja työsuunnitelma
Tämä teksti löytyi keskeneräisenä tekstiarkistosta. Se oli unohtunut muokattaviin, luultavasti koska mieleen oli tullut jotakin kiinnostavampaa. En osaa sanoa mitä, sillä onhan sekin nyt sentään aina kiinnostavaa, missä ja miten joku kirjoittaa.
Minä kirjoitan missä vain. Joskus nolottaa myöntää, että viihdyn sohvalla, koska onhan minulla työpöytäkin. No, on on. Olisin voinut varmaan myydä sen vähän käytettynä, ellen olisi ryhdistäytynyt. Tai sitten olisin voinut ottaa kuvan sohvasta ja lisätä sen tähän.

Työpöytä ja suunnitelmat yllä: tässä ovat näkyvillä tekeillä olevan kirjan luvut ja järjestys, ideakartat ja inspisjutut, muistiinpanot ja mahdollisesti lisättävät/tarkistettavat/poistettavat yksityiskohdat Kaikki kannustimet käytössä. Lisänä syksyllä (2021) julkaistavan kirjan Tyhmästi tehty kansikuva innostamassa eteenpäin tämän seuraavan tekstin kanssa.
Pöytä on pikkuruinen ja kapea, mutta onneksi seinälle mahtuu.
Toinen aina kiinnostava kysymys (kirjoituspaikan lisäksi) on se, kuinka paljon kirjaa pitää suunnitella, miten suunnittelu tapahtuu ja poikkeaako lopputulos siitä, mitä suunnitelmissa oli aikonut. Tapoja ja tyylejä on kiva vertailla muiden kanssa.
Kyllähän suunnittelu hyvästä on. Tietää, mitä kohti kulkee.
Se miten suunnittelee, vaihtelee. Minä suosin lukulappuja, joihin kirjaan kunkin luvun tärkeimmät iskusanat tai tapahtumat. Lapun takana on tarkempaa tietoa. Jos aikajana tökkii tai tapahtumien järjestystä täytyy muutella, suunnitelmaa on helppo (helpompi) muokata ja lukuja siirtää.
Lopputulos poikkeaa suunnittelemastani aina. Voin tehdä vaikka kuinka tarkat suunnitelmat, mutta en pysy niissä. Tiedän kirjailijoita, jotka pysyvät. Heillä on selkeä käsitys käsikirjoituksen etenemisestä ja tapahtumien kulusta. Minulla ne muokkautuvat. Ehkä suunnitelmani alun alkaenkin on sen verran leväperäinen, että muutoksia mahtuu tapahtumaan.
Kun aloitan, yleensä suunnitelmaa ei ole. On vain jokin tilanne, lähtölaukaus, joka aloittaa kirjoittamisen. Se ei välttämättä ole alussa eikä välttämättä jää lopulliseen versioon, mutta se on tilanne, joka käynnistää moottorin, kun alan kirjoittaa.

Aika usein käy niin, että lukujen iskulaput tulevat vasta tekstin perässä. Olen aivan liian luottavainen omaan muistiini ja siihen, että tärkeimmät palautuvat kyllä mieleen. Jos sen unohtaa, se joutaakin mennä. Muissa yhteyksissä niin varmasti onkin, mutta kirjaa kirjoittaessa joutuu tavallaan ideoimaan asiat moneen kertaan uudelleen, ellei ideoita laita ylös. (Ei niitä muista, oikeasti. Vähän sama kuin jos unissaan keksii timanttisen lauseen, herää ja ajattelee kirjoittavansa lauseen ylös sitten aamulla, kun on kunnolla herännyt... Ei muista.)