Nollasummapeli: oikoluettu

Noin sen tein! Oikoluin Nollasummapelin, skannasin virhelyöntejä ja väärään paikkaan jääneitä pilkkuja. Tällä kertaa muutettavia pilkkukohtia oli vain yksi (1). Muut tekstissä olevat, pilkkusääntöjä rikkovat kohdat ovat tarkkaan harkittuja, lukemisen rytmityksen kannalta oleellisia valintoja. (Kuva: Canva.)

Kirjan julkaisemisessa yksi kivoista jutuista on oikolukeminen. En ole ihan varma, pitävätkö kaikki kirjailijat oikolukuvaiheesta vai johtuuko se äikänopettajuudesta, mutta minusta oman tekstin oikolukeminen on melkein yhtä upea vaihe kuin fyysisen kirjan käsiinsä saaminen.

Oikolukuvaihe on siis tekstin hidasta läpikäymistä, jolloin tavoitteena ei ole viihdyttävä lukukokemus vaan nautinnollinen virhekohtien etsiminen. (Mitä ne puhuu pilkuviilaajista?)

Jos itseään saa kehua (ja tässä kohtaa saa, oma on blogini, kukapa estää), niin voin kertoa, että oma kirjoitustapani on alusta asti huolellinen. Korjaan virheet samalla kun kirjoitan, tai ihan viimeistään muokkausvaiheessa. Erikseen on se lukukierros, jolloin kokeilen tekstin sujuvuutta lukukokemuksena. Silloin silmä tavallaan hyppää satunnaisen kirjoitusvirheen yli. Mutta oikolukuvaihe! Ah! Silloin etsimällä etsin virheitä, ja kun sellaisen löydän, saan piirtää merkinnän paperiin, jotta virhe korjataan ennen kuin teksti menee painoon. Miten tyydyttävää!

Virheitähän kässärissä aina on, jopa niissä viimeisen päälle valmiissa, viimeistellyissä, hiotuissa ja puunatuissa käsikirjoitusversiossa. Oikoluku paljastaa kömmähdykset.

Oikoluetut liuskat. Minun huolellinen viilaajakatseeni on käynyt tekstin läpi monta kertaa, samoin tarkkasilmäinen kustannustoimittaja on tutkinut tekstin, ja katsokaapa viimeisen kerran oikoluettua pinkkaa sivuista, joissa on jotakin korjattavaa. No, ei niitä nyt niiiin monta ole, mutta muutamia kuitenkin.