Kiva kun kiihtyy
Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy... Heh. Kiva, kun on puuhaa, mutta liika on liikaa. En sano, että minulla juuri nyt olisi, mutta en sano juuri muutenkaan.
Olen taas havahtunut huomaamaan, että olen haalinut TAI jostakin on vain siunaantunut aivan järjettömät määrät tekemistä ja takarajoja tekemisille -- joko omia tai muiden asettamia.
Ja olen onnellinen! Ainakin tärkeimmistä. Mutta muutamaan otteeseen olisi pitänyt pistää oma jaksaminen etusijalle tai miettiä vähintäänkin seuraavaan päivään ennen lupautumista -- joko itselle tai muille.
Sitähän kuvittelee jaksavansa, ja helposti innostuvana ihmisenä hihkaisee "joo" ennen kuin miettii loppuun asti, mitä asia tulee oikeasti tarkoittamaan. Sitten päällä onkin jatkuva hämmästys siitä, että vuorokaudessa yhä edelleen on vain 24 tuntia (joista vähintään puolet olisi kiva haahuilla pilvilinnoissa) ja maailmassa tekemistä niin paljon, että ikähän tässä pian tulee vastaan, jos ei ala hopi-hopi! -tekemään (tai burnout).
(Kuva: Canva.) Voi että, kun olisi jo kesä ja pääsisi istumaan tuolle tuolille. Paitsi että en istuisi. Liikaa öttiäisiä noin reheväkasvuisessa paikassa.
Tällaisten tekemisten ja lupautumisten miettiminen muuttuu helposti pyörteeksi, ja jos olisi stressiin taipuvainen ihminen, saattaisi stressaantua. Itsehän onnekseni en ole sitä tyyppiä ollenkaan. On oikeasti kiva, kun on paljon tekemistä ja on ihmisiä, jotka odottavat minun tekevän.
Tässäpä kunnon alustus sille, että luettelisin nyt kaikki ne työt ja tehtävät -- omat ja muiden keksimät -- jotka odottavat jonossa tekijäänsä. Mutta enpäs menekään siihen, vaan totean vain, että kirjalliselle rintamalle kuuluu hyvää ja että Tippi 3 näkee (kuin näkeekin, kuka olisi uskonut!) päivänvalon ensi syksynä. Siis tämän vuoden! Välissä on vain kevät ja kesä ja sitä ennen kiihkeää kirjoittamista; sekä Tipin että toisen jos kolmannenkin kässärin parissa.
Vihdoinkin: voikukka! Tämä kuva (Canvasta) on kuin kesä itse. Taustalla on sade, mutta kaiken keskellä on se yksi kesän pilvetön päivä, jolloin oikeaa tekemistä ei ole ja voikukan muotokieli on tärkein, mihin keskittyä.
Jännästi ajatukset ovat jo kesässä, vaikka kevätkään ei ole vielä kunnolla alkanut. Perinteisesti minulle kevät on alkanut hiihtolomalta, mutta jo nyt, lumimyräköiden hellitettyä, ilmassa oli aavistusta keväästä. Kävin tässä yhtenä päivänä keskellä päivää liikenteessä, ja moottoritiellä näkyi asfaltti. Oli valoisaa, ja ohituskaistalla vauhdin hurma kevensi mielen. Tai tyhjensi. Mieli tyhjeni kaikesta ihan kokonaan. Radiossa soitettiin sopivasti oldie-but-goldie -lemppareitani, minä mietin Tippiä, huhtikuussa julkaistavaa Nollasummapeliä ja kirjoittamista vailla olevaa Sutinasuodatinta. Oli mahtava fiilis, ja tajusin, että ei minulla ole tekemistä liikaa silloin kun teen sitä, mitä haluan tehdä ja minkä tekemisestä nautin. Silloinhan on vain kiva, kun tekemistä on paljon: kun on mukavaa, kiinnostavaa, inspiroivaa, mielen haastavaa puuhaa ja kun itse oikein haluan tehdä juuri niin paljon kuin vuorokaudessa (pilvilinnoiltani) ehdin.
Ja sitten: Tyytyväisenä ajelen eteenpäin, kunnes kanavasurffailulla eetteriin kajahtaa Portion Boysin uusversio Matin ja Tepon Vauhti kiihtyy -kipaleesta (<- yritin muistella mahdollisimman vanhanaikaista, juntihtavaa sanaa tuohon, mutta parempaa ei tullut mieleen). Ihan mahtava meno, vollit kaakkoon (<- noin todellakin sanottiin ennen, kun tarkoitettiin äänenvoimakkuuden säätämistä täysille) ja ei kun vauhtia kiihdyttämään (mutta ei tietenkään moottoritiellä). Henkisesti sen sijaan talla pohjaan nyt! Kohta on kesä, ja kevään aikana pitää ehtiä vielä vaikka ja mitä.