Ja keskiviikko...

Kukat kuin taulu. Aivan ihania.

Tapasin valokuvaajan, jonka kanssa kävimme ottamassa kuvia lehtijuttuun. Etukäteen ei ollut varmaa, otettaisiinko kuvat ulkona, sisällä vai sekä että, joten takki-/paitapähkäilyä meinasi pukata. Lopulta menimme Hiukkavaaran taiteilijatalolle, joka on entisiä kasarmialueen rakennuksia. Voi olla, että siellä on joku joskus intissä ollut; tiedä, vaikka juuri siinä rakennuksessa. (Terkkuja enivei!) Enpä tiedä, mutta hienoja kuvia tuli. Yläkerros oli nuorten hallussa, ja sinne mekin menimme kyselemään lupaa kuvata. Tavoitteena oli tunnelmaltaan synkänsävyiset kuvat, ja siihen ympäristö oli täydellinen. Suuret odotukset näistä kuvista kyllä jäi, vaikka saatoin olla ammattikuvaajan näkökulmasta ärsyttävä omine visioineni. Toivottavasti en ollut.

Sain lisää kukkia. Ja onnitteluja. Näillä toivotuksilla luulisi pärjäilevän pitkälle.

Illalla yhdeksän aikaan ihmettelin, eikö tosiaan ole mitään pakollista tehtävää *) ja pitäisikö kirjoittaa. **)

*) Ei ollut!

**) En kirjoittanut.

Kuvassa kukkia illan hämyssä. Maailman ihaninta, kun kaikki pinnat saa täyttää kukilla.*) Saisipa aina.

*) Jopa keittiö- ja wc-tasoilla on kukkia! Mitä luksusta!