Hertsyykkeli, kun aikaa on kulunut

Enkä aio edes pahoitella. Enkä selittää. Melkein tekisi mieli uskoa niitä tutkijoita, jotka ovat todenneet, että aikaa ei ole. Ei olekaan. Ihan on illuusiota kaikki.

Tänään. Satoi lunta. Oli kivaa, paitsi että suutuin, kun joku etuili jonossa.

Viimeksi kun täällä blogissa kävin, Sutinasuodatin oli juuri julkaistu, Sydän (ihan melkein) viimeistelyä vaille valmis ja minä monen uuden tekstin pyöriteltävänä. Juuri mikään ei ole muuttunut. Tai no jaa. Sydämestä tuli Kuinka särkeä sydän?, sillä on kansi (komia!) -- ja kevättä odotellessa (huhtikuussa ilmestyy). Minä itse sen sijaan olen yhä monen tekstin pyörityksessä (nuo alkusyksyn jututkin yhä tekeillä, tai tekemättä, riippuu kuinka optimistisesti tai pessimistisesti asiaa ajattelee), joulu lähestyy ja minä olen hiljaa, viljaa, hiljaa. (Alkoi soida päässä Juicen Viidestoista yö.)

On vähän jo takki tyhjä tältä vuodelta, pakko myöntää. Viime viikolla kävin kuitenkin mahtavia keskusteluita kirjailijuudesta ja kirjoista, ja niitä ilman sanoisin, että tämän vuoden loppupuoli on mennyt tyhjäkäynnillä. Onneksi siis oli vierailuja, joiden ansiosta koneeseen tuli vähän kaasuakin. Tai aika paljon. Oikeastaan todella paljon. Siitähän todistaa sekin, että viitsin tulla blogiin ja yrittää edes jotain kuulumisia raapustella tänne.

Joten. Ihan hyvää. Tai sinnepäin. Enimmäkseen joo.